Kuin kaksi marjaa, osa II

Hermann Göring on yksi 1900-luvun eriskummallisimmista historiallisista henkilöistä. Ensimmäisessä maailmansodassa Göring aloitti jalkaväen upseerina, mutta sairastumisen jälkeen hän liittyi ilmavoimiin osoittaen nopeasti kykynsä lentäjänä. 21. huhtikuuta 1918 vapaaherra Manfred von Richthofen – legendaarinen Punainen paroni – sai surmansa ilmataistelussa. Hermann Göringistä tuli hänen yksikkönsä, JG 1:n, joka oli Saksan ilmavoimien paras yksikkö, komentaja. Sodan päättyessä lokakuussa Görigillä oli tilillään 22 ilmavoittoa ja kaulassaan Orden Pour le Mérite, Saksan korkein sotilaskunniamerkki.

Natsipuolueeseen Göring liittyi jo sen alkuvaiheessa 1920-luvun alussa. Tuolta ajalta oli peräisin myös kaksi hänen merkillistä ominaisuuttaan. Hän nimittäin sai Baijerin olutkapakkavallankumouksen yhteydessä luodin muniinsa ja tuli impotentiksi. Toinen seuraus haavoittumisesta oli Göringin ajautuminen loppuelämäkseen nistiksi, koska tuskallisen haavan aiheuttamia kipuja hoidettiin morfiinilla Ruotsissa, jonne hän siirtyi vallankumousyrityksen seurauksia pakoon. Huumeorjuus paheni kaiken lisäksi niin vakavaksi, että hän joutui mielisairaalaan.

Objektiivisesti voinee sanoa, että Göring oli erittäin kyvykäs mies ja aikalaislähteet kertovat hänen poikkeuksellisen terävästä älystään.

Sotahistoriaan Göring on jäänyt kahdella tavalla. Hänen yhdessä Milchin ja Jeschonnekin kanssa ennen toista maailmansotaa kehittämä Natsi-Saksan ilma-ase oli vallankumouksellisen edistyksellinen jokaisella tavalla, niin tekniikan, taktiikan kuin aselajien yhteistoiminnankin suhteen. Göringin tähti himmeni kuitenkin nopeasti Dunkerquen ja Stalingradin taisteluiden epäonnistumisen sekä liittoutuneiden Saksaan suunnattujen massapommitusten myötä.

Göring oli korkea-arvoisin Natsi-Saksan johtaja, joka jäi liittoutuneiden sotavangiksi. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä saadun hirttotuomion hän vältti tekemällä itsemurhan syanidilla.

Göring tuli tunnetuksi ylitsepursuavasta mukavuudenhalustaan ja kalliista maustaan. Historian loputonta ironiaa osoittaa se, että Göringiä voi pitää omalla tavallaan luonnonsuojeluaatteen henkisenä isänä. Göring oli nimittäin intohimoinen metsästäjä ja luonnonsuojelualuiden perustaminen ja eläinten suojeleminen alkoi Euroopassa käytännössä hänen aloitteestaan.

Elämäntavoiltaan yleensä askeettisten natsijohtajien joukossa hän profiloitui hyvän ruoan, kalliiden viinien ja kauniiden naisten ystävänä. Jos asian haluaa ilmaista suoremmin, hänen juhlansa ja kestityksensä olivat porsasmaisen ylenpalttisia.

Toisen maailmansodan aikana Göring teki tahtomattaan myös suuren palveluksen taidehistorialle. Hän ryösti häikäilemättä taideaarteita ympäri Eurooppaa ja – edelleen ällistyttävän ironista – myötävaikutti siihen, että suurin osa niistä säästyi sodan tuhoilta.

Göringin henkisen tasapainon heilunta tai tuo aiemmin mainittu mielisairaus ilmeni hänen viimeisinä vuosinaan univormuissa. Hän nimittäin kehitti naurettavan ja huonon maun erikoislaatuisella pukeutumisellaan äärimmäiselle rajalle saakka ja mennen pitkälle sen ylikin. Hänen erikoistilauksena tehdyt pukunsa olivat yleinen naurunaihe Natsi-Saksassa, jossa hän henkilönä oli toisaalta merkillisen suosittu.

Minua vaivasi jonkin aikaa, että mikä kello kilahtaa poliisiylijohtajan Mikko Paateron olemuksessa. Ei tarvitse enää ihmetellä. Samantyylinen naurettava feikkiunivormu, samat kasvonpiirteet ja sama olemus. Myös Paateron linjaukset poliisitoiminnasta muistuttavat hyvin paljon Natsi-Saksan ideologiaa.

Sellon joukkomurhan julkisuuteen nostaman kunniaväkivallan iskeydyttyä suomalaiseen tajuntaan, Paatero piti hirvittävän murhenäytelmän huolestuttavimpana piirteenä asiasta noussutta nettikeskustelua. Tämän vakavan rikollisuuden korjaamiseksi Paatero on luomassa parhallaan Suomeen Gestapon kaltaista ajatuspoliisijärjestelmää ministeri Holmlundin ohjauksessa.

Vain marsalkansauva puuttuu. Ehkä kannattaisi käydä Tiimarissa ennen kuin alennusmyynnit loppuvat?

 

Advertisement