Voimavara

Loppusyksyinen Helsingin keskusta oli tihkusateesta harmaa. Aamuhämärässä ihmiset tarpoivat töihin kiireisen oloisena kaduille muodostuneita lammikoita väistellen.

Annankadun ja Fredrikinkadun kulmakorttelin kolmannen kerroksen kokoushuone oli kirkkaasti valaistu, pöydällä levitti termoskannu tuoksuaan täynnä tuoretta kahvia ja lasisella tarjoiluastialla oli pino täytettyjä croissantteja. Viikoittainen myyntikokous oli alkamassa ja kokoushuoneessa istuvat neljä ihmistä räpläsivät tärkeän näköisenä kuka kannettavaansa ja kuka kommunikaattoriaan.

Kokouksen puheenjohtajana toimiva myyntijohtaja kiirehti huoneeseen, napsautti videomonitorin päälle ja aloitti:

• No niin. Sori, että olen myöhässä, mutta kaatakaa samalla kahvia. Katsotaan ensi viime viikon myyntiluvut kaikkien tuotteiden osalta. Pudotusta viime vuoteen on ollut 15 pinnaa ja kuukauden tavoitteesta ollaan saman verran jäljessä. Kumulatiiviset luvut, joita tässä graafissa on, näyttävät tasaista laskua. Päätuoteryhmittäiset luvut näyttävät, että…

Puhe jatkui myyntimiehen tapaan jatkuvana virtana koskien tuote- ja asiakasryhmittäistä myyntiä ja hintojen kehitystä – normaali myyntikokous kaiken kaikkiaan – yksi tuhansien muiden unettavien ja samanlaisten palaverien joukossa.

Vanhassa kerrostalossa ilmanvaihto ei aina ole tehokkaimmillaan ja se luultavasti vahvisti kokoushuoneessa alkavaa ilmiötä. Huoneessa alkoi nimittäin haista. Lemu tuntui aina enemmän voimistuvan, kun myyntijohtaja liikkui huoneessa tehostaakseen esitystä ja sanomaansa. Huoneeseen syntyi sellainen kiusaantunut ja ihmettelevä hiljaisuus, joka on tuloksena, kun kukaan ei oikein osaa tehdä jollekin kiusalliselle asialle mitään. Haju, joka alkoi olla jo melkoisen kuvottavaa, sai myyntisihteerin viimein varovasti kysymään:

• Mistähän ihmeestä tämä haju oikein tulee? Haistaako joku muukin sen?

Muut huoneessa olijat olivat jo tietoisia siitä, että löyhkän alkuperä oli myyntijohtaja, niin uskomattomalta kuin se kaikista tuntuikin. He katselivat tosiaan varovaisesti pälyillen tietämättä mitä tehdä. Huoneeseen laskeutuneen painostavan ja veitsellä leikattavissa olevan vaivautuneen tunnelman lopetti viimein myyntijohtaja.

• Niin, haju taitaa tulla minusta. Olen alkanut paskantaa housuuni.

Kukaan ei puhunut mitään. Yksi myyntimiehistä hieroi ohimoitaan ja ajatteli, että tämän on pakko olla unta ja toivoi heräävänsä. Tai jos tämä ei ollutkaan unta, hän toivoi olevansa jossakin todella kaukana. Myyntisihteeri kysyi viimein ällistyneen varovaisella äänellä:

• Olet ulostanut housuusi? Pitäisikö Sinun käydä pesulla ja vaihtaa vaatteet?
• Ei, ei. Olet käsittänyt väärin, myyntijohtaja sanoi ja jatkoi. Paska housussa on voimavara. Se sisältää uudenlaisia arvoja ja meidän on ajateltava uudella tavalla.
• Mutta eikö vaatteet likaannu…? Ja haju on…hirvittävä.
• Niin – kyllähän siinä vaatteet vähän likaantuu. Vaimokin otti asumuseron ja vei lapset mennessään, kun ei voinut ymmärtää. Pesulakaan ei suostu enää vaatteitani ottamaan vastaan. Ja auton etupenkki tahtoo likaantua myös. Mutta hajuun kyllä tottuu, sillä asia on vain hyväksyttävä, että uloste housuissa on voimavara. Aluksi käveleminen tuntui tosi inhottavalta, mutta kyllä siihenkin sopeutuu, kun ymmärtää asian sisältämät muut arvot. Etenkin sellainen löysä uloste on aluksi ikävän tuntuinen. Kova pökäle housuissa sen sijaan voimavaraperäistää kummasti. Suosittelen teillekin housuihin paskomista. Kokeilkaa vain rohkeasti jo tänään. Tuollaiset asenteet ja piilomerkitykset, joita Sinäkin Netta aiemmin tuossa kysymyksessäsi asetit, johtuvat puhtaasti ennakkoluuloista.

Advertisement