Lukutottumukseni ovat hieman tavallisesta poikkeavat.
Nopeana lukijana saatan lukea jonkin hyvän kertojan kevyen romaanin muutamassa tunnissa siihen uppoutuen ja tarinankerronnasta nauttien. Kesällä luin kaikki Conn Igguldenin suomennetut historialliset romaanit, jotka kertovat Caesarista ja Tsingis-kaanista. Omassa kevyessä sarjassaan ne ovat upeita teoksia.
Toisia kirjoja luen taas toistuvasti ja säännöllisesti niihin palaten. Kulttuurievoluution kaksi suurinta toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettua mestariteosta ovat Jarek Diamondin kolmeen osaan pilkottu (Kolmas simpanssi – Tykit, taudit ja teräs – Romahdus) kertomus ihmisen ja yhteiskuntien kehittymisestä sekä tietysti Samuel Huntingtonin Kulttuurien kamppailu.
En edes muista kuinka monta kertaa olen nämä teokset lukenut ja jokainen kerta olen löytänyt niistä aina jotain uutta.
Kesälomalla luin neljännen kerran Alan Weismanin The World Without Us. Teos on myös suomennettu – yllätys, yllätys – nimellä Maailma ilman meitä, mistä suuri kiitos Arena-kustantamolle.
Tulin lopullisesti vakuuttuneeksi, että se kolmas suurteos on tässä, trilogian puuttuva linkki. Kirja kertoo lahjomattoman loogisesti ja kiehtovasti ympäristöongelmien ja tuhoavaan kehityksen lopullisuuden usean eri teeman aiheen avulla.
Alan Weisman tekee suurimman palveluksen, jonka kirjoittaja voi yleensä lukijalle tehdä. Hän saa kenet tahansa ajattelemaan ja etsimään asioille uusia näkökulmia. Vaikka suhtaudunkin jenkkeihin hieman ylenkatseellisesti, en ihmettele sitä palkintojen ja suitsutusten määrää, jonka tämä teos on saanut.
Kirja tulee jäämään historiaan.
Octaviuksen ajatuksia 
